RSS Feed

marraskuu, 2010

  1. Sokerimassajoutsen – hitaalla kaavalla, osa 2

    marraskuu 28, 2010 by Meillä Leivotaan

    (kuvat päivittämättä) Elintarvikeliima osoittautui aivan roskiskamaksi. Käytin kuivuneiden sulkien liimaamiseen glukoosia, joka olikin siihen erinomaisen oiva aine. Alustana kertaalleen käytetty kultapahvialusta par viikkoa sitten ostamastani leivonnaisesta. Pyyhkäisty kostealla ja laitettu kuivumaan. Nyt siis uusiokäytössä. Joutsenen mokoma ei lähtenyt siitä enää irti ;) Enkä hennonnut voimalla ruveta irrottelemaan, olisi vielä hajonnut koko näprinki. Maalattu tämä ei vielä ole, nokka ja silmät saa vähän väriä, muutoin valmis. Lapsille lupasin, että maalataankin vielä. Joku päivä. Menishän se tälleenkin, tyylitelty kun tämä joutsen on muutenkin.

    Tässä edestä. Valaistus on aina ongelma, onneksi oli aamu kun nämä otettiin ;)

    Ja takaa. Takakuvasta kyllä huomaa että pää jäi aavistuksen vinoon. Jos pienempään kokoon näitä tekisi, tulisi parittain aika nättejä. Täytyisi kyllä keventää huomattavasti runkoa, tässä ensimmäisessä rungosta tuli turhan massiivinen pariskuntasommitelmiin. Mutta tää onkin sinkkuversio ;)

    Kiitos rakkaalle ukolle jälleen, että järjestit mulle taas aikaa omaan hetkeen. Näitä näpärätessä niin sielu lepää.

    T. ML


  2. Sokerimassajoutsen – hitaalla kaavalla, osa 1

    marraskuu 27, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Näitä on ihan mahdotonta tehdä kotona, mutta viikonloppu on ainoa jolloin on edes 1promillen mahdollisuus yrittää. Sokerimassasta jälleen. Tällä kertaa slow-tyylin joutsen. Tässä ensin runko. Kaulan sisällä pätkä kuivaa spagettia tukirunkona. Muutoin pelkkää valkoista sokerimassaa. Käsinmuotoiltu, ei muotteja tähän valitettavasti ;)

    Rungon ympärille siipiaihio, joka painettiin kiinni selästä kahdella pikku pätkällä kuivaa spagettia. Nyt alustalle asetettuna, jottei tarvi käsin nostella.

    Seuraavaksi siipiaihioille toinen tukikerros eteen, ohuempi makkara. Helpompi sitten myöhemmin kiinnitellä joutsenen sulat siipiaihioiden päälle. Ja kun kyhmyjoutsenesta kyse eikä laihemmasta laulujoutsenesta, niin nokkaan mustaksi maalattava yläosa eli se kyhmy. Laulujoutsenen nokka keltainen, kyhmyjoutsenen nokka oranssi. Edelleen uusi siipiaihiokerros kiinnitetty spagetin pätkillä selkään ja painettu runkoa vasten käsin tiukasti kiinni. Saas nähdä pitääkö tämä kiinnitys sitten kuivuttuaan lainkaan, vai pääseekö liimailemaan takaisin kiinni elintarvikeliimalla ;)

    Laiska kun on ei jaksanut ottaa liimaa esiin. Glukoosi sentään löytyi, niin sai lisäaikaa näpräilyyn kun sitä lisäsi teelusikallisen sokerimassan joukkoon. Sotkuiset kädet tulee kyllä ensin, ennenkuin tuon glukoosimäärän saa sekoitettua kunnolla massaan. Kun massa tasaisesti sekaisin, ei tartu enää käsiin.

    Ja tältä joutsen näyttää siipiaihoineen takaviistosta.

    Ja sitten sulkien tekoon. Ensin pieniä palluroita sokerimassasta.

    Sitten kaartuvan tipan muotoon, ennen kuviointia. Päädyin tekemään sulat erikseen ja vielä yksitellen. Saavat kuivaa rauhassa ja vasta sitten liimaan siipiaihioiden päälle.

    Sitten kuviointityökalulla sulkaan raidat, vähän kuin pieniä minisiipiä.

    Ja tältä kuvio näyttää.

    Ja lisää kuviointia ;)

    Seuraavaksi ei-vielä-kuivunut sokerimassasulka painetaan kiresokeriin.

    Ja lopputulos pitäisi näyttää tältä. Muutama kide tarttuneena kuvioituun sokerimassasulkaan.

    Lisää. Näitä pitää sitten tehdä kahteen eri suuntaan, jotta molemmille puolille runkoa saa liimattua.

    Ja sitten vaan odottelemaan että pääsee liimaamaan elintarvikeliimalla sulkia paikoilleen ;)

    T. ML


  3. Itsensä etsimisen syksy

    marraskuu 27, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Elämä on tehty elettäväksi. Ja se mitä elämältä toivoo, on että löytäisi sen mitä on elämässään tarkoitettu tekemään. Mitä on se omin, mistä todella nautin, mitä rakastan. Mitä on se mitä tehden haluan elämäni elää. Elämä on kuitenkin lyhyt, ettei sitä mielellään tuhlaisi sellaiseen mitä tekee tietäen että tämä ei ole sitä mitä elämällä kuuluu tehdä.

    Itsensä etsimisen syksy, sitä tämä syksy on ollut. Kun on pitkään ollut kotona, äitiinä, on jäljellä vain kuori siitä mitä on ennen ollut. Minä täyttyi äidillä. Sellaista kysymystä, mitä minä haluaisin tehdä tai haluanko ylipäätään mitään ei oikein ollut olemassa. Oli lapset ja kotityöt ja perhe. Lasten tarpeet, toiveet. Ei omaa itseä, vaan äiti, joka on muita varten. Nautin siitä. Koska olin suunnitellut että haluan olla useamman vuoden vain lapsia varten. Ja niin olin. Ja pindin siitä. Lasten hoivaamisesta, ruuanlaitosta, juhlien järjestämisestä, pyykkäämisestä ja silittämisestä.

    Mutta samalla luonnollisesti ajan kanssa kävi niin että äiti-minä kasvoi niin isoksi, että se mitä muuta minä olin, ei enää oikein mahtunut mihinkään ja kun ei mahtunut, haihtui pois. Jäi vain hyvin toimekas ja aikaansaava äiti, vaikkakin vain kuoret siitä mitä olin. Niin. On hyvä kokea olevansa tarpeellinen ja välttämätön ja korvaamaton lapsille ja huushollille, mutta sitten lapset ottivat kasvaakseen ja koitti uusi aika. Päiväkoti ja koulumaailman sarastus.

    Ja niin tulin lähtöpisteeseen. Mitä minä aijoinkaan alunperin elämältä? Halusinko jotain? Toivoinko tekeväni elämälläni jotain, vai onko kaikki tässä. Silloin tajusin, mitä olin aina haaveillut, vaikka se oli ollut pitempään ihan jossain taka-allalla, eikä sillä niinä aikoina ollut edes ääntä tullakseen todeksi. Mutta nyt kaikki yhtäkkiä oli mahdollista. Lapsuuden ja nuoruuden haaveilla olikin valmis maaperä alkaa itää.

    Mietin myös, että olenko onnellinen ja mitä se onni on. Ja tänään sokerimassajoutsensa tehdessä asiat vain loksahteli paikoilleen. Elämä on onni. Kaikki se skaala mitä se sisältää. Voisiko onni tuntua niin suurelta onnelta, jos olisi vain pelkkää helppoutta ja onnea ja iloa ja onnistumista? Ei. Elämässä pitää olla koko klrjo, koko skaala. Ei se muuten tunnu. Ei elämän pidä olla helppoa, siinä pitää olla kaikkea. Iloa ja surua, tuskaa ja riemua, onnea ja murhetta. Ei onni tunnu onnelta, jos ei koskaa ole murhetta, eikä reimu tunnu riemulta, jos ei ole sitä toistakin puolta. Miten voisi iloita ilosta niin paljon, jos ei koskaan olisi kokenut surua? Se on se elämä mitä rakastan! Se on kokonaisuus, kaikkinensa. Kaikki ne ihmiset ja kaikkien niiden ihmisten eri piirteet! Se on onnea. En antaisi siitä tummiakaan sävyjä pois, en valonsäteitä! Ne kaikki kuuluvat siihen, ilman sitä elämä ei ole elämää. Miten elämä voisikaan maistua elämältä ilman sitä kaikkea. Miten se voisi tuntua miltään. Elämän pitää tuntua ja se saa tuntua.

    Onni on se että saa elää. Onni on se, että saa tehdä sitä mistä on haaveillut. Onni on sitä että sen lisäksi on muutakin minkä vuoksi elää. On ne rakkaat ihmiset, on ne arjen ilot ja surut, juhlahetkien riemut ja murheet. Onnellisuus lähtee sydämestä. Onnellisuus on asenne elämään. Kiitollisuus siitä että elän ja että omistan sen kaiken mitä elämääni kuuluu. Ja mikä etukoikeus on saada tehdä työkseen sitä mitä rakastaa ja mistä on haaveillut.

    Arvelen että monet minun laillani ovat maailman onnekkaimpia ihmisiä, mutta eivät vain vielä ole hoksanneet sitä. Se että saa elää täydellä sydämellä omaa elämää, on suuri ja ainutkertainen lahja. Kukaan muu sitä ei voi elää. Ja se onni löytyy siitä omasta elämästä, jos siihen uskaltaa heittäytyä. Onnellisuus on asenteesta kiinni. Jos uskaltaa hymyillä elämälle, se hymyilee kyllä takaisin ;) Siinä on minun palaseni omenapiirakkaa. Kirpeyttä ja makeutta samassa palasessa, pehmeyttä ja rouheutta. Ja niin, olenko löytänyt itseni. Kyllä vaan. Ja koko ajan enemmän.

    T. ML


  4. Unelmien portti värien ja makujen ihmemaahan

    marraskuu 26, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Nii-in, todellinen unelmien portti on kyllä tämä tähänastinen työssäoppimisjakso ollut ;) Aivan ihmeen ihanaa, uskomattoman kaunista ja satumaisen hyvää. Paljon on opeteltu tekemään eri vaiheita eri tuotteista ja voi että silloin kun sattuu semmoinen työvaihe mikä sujuu hienosti, niin tulee niin hykerryttävän iloinen mieli.

    Välillä on niin pollea olo jostain jutusta jonka juuri on saanut onnistumaan että jos työasussa olisi nappeja ne varmaan poksahtaisi irti rintamuksesta. Ja välillä kun iskee sähläysvaihe päälle ja tulee pelkkää virhettä virhearvion perään, saa kätellä aputunaria että terve taas mieheen. Silloin koittaa muistuttaa itselleen, että tämäkin voitetaan vielä! Tämänkin vielä opin ja selätän ;) Mutta pääosin uppoutuu siihen sulaan hymyyn joka hohkaa kaikesta siitä ihanuudesta mitä juuri on tekemässä. Se on se perussävy koko ajan.

    Ja voi että nautin ihan mistä vaan, pöytien pesu ja tomaattien leikkuukin on niin mukavaa. Jos kuulostaa oudolta niin tervetuloa minun satumaahani, kurkista vaan sisään, totta se on, joka sana. Kaikki mitä saa tehdä on mukavaa. Ihan kaikki. Se ilo on siinä että saa tehdä juuri sitä mistä on kauan haaveillut ja saa olla juuri siellä minne on eniten toivonut pääsevänsä. Voiko mikään tuntua silloin ikävältä tai tylsältä, ei voi ;) ei sitten niin mitenkään. Perjantaisin harmistuttaa että ei voi olla totta, taas on viikko ohi eikä kahteen päivään saa olla töissä. Onhan viikonlopussa omat hyvät puolet, ei käy kiistäminen, mutta huvipuistosta on vaikea niin saada kylläkseen ;) aina haiku lähteä.

    ja sitten taas…loppujen lopuksi aivan alussahan monessa asiassa vielä ollaan, luonnollisesti. Ei kolmessa kuussa kaikkea tiedä ;) Ei kädentaitojen rutinoituminen ihan kädenkäänteessä suju. Kertaamista ja uudelleen kysymistä tarvitsee ja usein. Välillä menee sekaisin mikä juttu liittyi mihinkin tuotteeseen. Oijoi. Mutta jotkin jutut on jo menneet ihan takaraivoon asti niin ettei niissä enää erehdy eikä tarvi kysymistä.

    Kypsyysasteen tarkistaminen tietyistä tuotteista ei ole vieläkään kovin helppoa, joistain se onnistuu jo ;) Melkein joka tekokerralla oppii jonkun sellaisen jutun mitä ei ennen tiennyt. Tarvaroiden ja raaka-aineiden varastopaikat tuntee entistä paremmin.  Ja syyt miksi mitäkin raaka-ainetta käytetään tietyissä tuotteissa.

    Huikeinta on se mitä näkee kondiittorien ja kondiittorimestarien tekevän. Aivan ällistyttävän upeita juttuja. Ja uusia tuotteita joita ei ole ennen nähnyt tulee useampi viikossa. Oppimista taitaa riittää kyllä täältä iäisyyteen! Huhhuh. Mutta oikeasti se on maailman positiivisin juttu, että uuden määrällä ei ole rajoja. Aina voi kurottautua eteenpäin ja oppia lisää, eikä oppimisen ilo silti lopu ;)

    Lakka-, mansikka-, vadelmakermakakkujen kostuttamista ja täyttämistä, niiden koristelua ja kuumakiilteellä viimeistelyä, suklaatryffeleiden leikkaamista ja kaakaojauheessa pyörittelyä, cup cakesien koristelua, porkkanakakun tekemistä alusta loppuun taikinasta koristeluun ja pakkaamiseen asti, marmeladien ja vaahtokarkkien leikkaamista ja pakkaamista, marjapiiraan tekoa alusta loppuun asti, lohi ym. suolaisten tekoa alusta loppuun asti, mandariinihasselpähkinäkääretorttujen tekemisessä avustamista ja koristelun opettelua, suklaamousseleivosten leikkaamista ja koristelua, serranoleivosten leikkaamista ja koristelua, täytekakkupohjien sahaamista ja pakkaamista, pienten suolaisten leipien pursottamista vuokiin, paistamista ja irrottelua vuoista sekä niiden pakkaamista, lakkavalkosuklaaleivosten koristelua, leipäpohjien leikkaamista suolaisiin leivoksiin, sipulin ja purjon freesauksen opettelua ja vaikka ja mitä muuta.

    Tuntuu niinkuin työssäoppimispaikassa olisi ollut aina ja toisaalta kuin olisi vasta pari viikkoa sitten tullut. Ne ilon lähteet ja flow-meininki ovat kumminkin niin samat kuin kotona leipoessa tai sokerimassakoristeita tehdessä. Lapsesta asti taikinaterapia on häivyttänyt kokonansa ajankulun. Ja niin se on tehnyt ennen tätä alaa ja niin tekee nytkin. 12h:kin on yksi hujaus. Yhtäkkiä kello on vaan pyörähtänyt ympäri. Voiko sen isompaa onnea ihmisellä arjessa olla, että saa tehdä työtä, jota rakastaa ja josta on ikänsä haaveillut.

    Ja se kaikki mitä siitä unelmien portista näkee, tuoksut, värit, muodot ja kaikki uuden moninaisuus. Niin paljon, niin huikean paljon mitä voi oppia. Ja se on vasta pieni siivu mitä ehtinyt näkemään. Suurin osa ajasta menee uppoutuessa siihen mitä itse on tekemässä, hymyä korviin asti. Edes kuule välillä mitään, hih.

    Missä lie se raja missä kohden tämmöinen huvipuisto tuntuisi työltä…kaikki on niin ihanaa tekemistä, ettei tunnu ollenkaan työltä vaan ihan puhtaalta huvilta. Ehkä siksi siihen ei väsy. Aina vaan jaksaisi. On kai siinä se oppimisen himokin, aina vaan haluaisi tietää ja oppia enempi. Kädentaidot vaatii enemmän kuin tietopuolisen asian kirjoista mieleen painaminen. Ei niin että olisin jotenkin poropeukalo käsillä tekemisessä, mutta ammattilaisten työvälineet ei ihan heti käänny kädessä niinkuin ammattilaisilla itsellään. Mutta sieltä se tulee, vähitellen. Siksihän harjottelussa ollaan ;) kjäh.

    Ja outoa on myös se, miten samaan paikkaan on sattunut niin uskomattoman huippuja työkavereita. Huikeita tyyppejä, niin taidoiltaan kuin persoonaltaan. Mistähän ne on kaikki tänne kasaantuneet ;) noh, paikka on niin huippu jo itsessään että loppujen lopuksi, tietäähän sen miksi. Kumpa itse yltäisi taidoissa joskus samaan. Ja jotenkin naiivisti uskoo siihen, että tottakai. Tavoitteita pitää olla. Ilman niitä etenemisellä ei ole suuntaa eikä päämäärää. Hihhii.

    Tällaisena aikana, tai minä aikana tahansa, on aivan käsittämätöntä, että saa tehdä kaunista ja sellaista käsillään mitä rakastaa. Ja euforia jatkuu automatkan kotiin asti, voi vaan ihmetellä miten tämä kaikki voi olla totta! Miten voi saada olla tällaisessa työssäoppimispaikassa, miten saada olla tällaisten työkavereiden seurassa, tehdä tätä kaikkea ihanaa, miten juuri minä? Ja läpi illan ja läpi yön. Ja aamulla ensimmäinen ajatus on, että ihanaa uusi aamu taas saa lähteä ja kokea sen kaiken uudestaan ;) p.s. kuvat taas kesäisiltä suklaamatkoilta…

    T. ML


  5. Sokerimassasta ruusuharjoitelmia

    marraskuu 21, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Puolen tunnin tauko kotitöissä…sokerimassasta ruusuharjotelmia.

    Saisi kyllä näpärätä näitä joka päivä, että löytäisi lopulta tyylin joka iskee itseen eniten. Ja tulee niin hyvä ja onnellinen mieli kun tällasia saa hetkenkään väsätä ;)

    Helpoin antaa kuivua tälleensä, sokerin päällä.

    Johonkin kummaan paikkaan olin tunkenut glukoosipurkkini. Ehti massa tehdessä hieman kuivahtaa, pienellä glukoosilisällä terälehdet ei olisi näin irtoilleet, kuten tässä..

    Ja yksi japanilainen koikarppi ;) sokerimassatekoa sekin. T. ML


  6. Leivonnallista uhmaikää ja tervaista sisua

    marraskuu 20, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuva päivittämättä) Elämä on merkillistä. Melkein liian hyvä olla ;) on niin monta asiaa mitä voi vaan ihmetellä. Huikeita juttuja. Sellaisia joista tulee niin kiitollinen mieli, että jää ihan sanattomaksi. Miten ihmeessä voi olla niin onnekas että saa tehdä koko päivän ja viikon ja kuukaudet toisensa jälkeem sellaista mitä rakastaa? Ja pelkkiä hillittömän hyviä tyyppejä työkavereina. Hiljaiseksi vetävän etuoikeutettua. Siitä tulee melkein liian hyvä olla. Tottapuhuen aivan liian hyvä. Vaikea uskoa että tällainen on todellista …Ehkä tää onkin unta ;) sellaista mistä herää aamulla suu korviin asti hymyssä.

    Täytyy tunnustaa että se mitä osaan on ihan pikkiriikkinen murto-osa siitä mitä haluaisi tässä vaiheessa osata. Mutta tiedän mihin pystyn. Kun homma alkaa mennä selkärankaan asti, mikään ei ole mahdotonta. En tiedä kuin kauan siinä menee että alan itse olla tyytyväinen, mutta mulla on seitsemän vuoden suunnitelma. Ensin 4kk etappi, sitten 2v (4kk mukaan laskien) täyteen kondiittorin AT:llä ja sitten se 5v siihen pohjan päälle. Sen verran ottaa, että pääsen siihen mihin tähtään. Ja kun joskus päämäärän on asettanut, siihen olen myös päässyt. Haasteet on kuitattu aina ;) En epäile yhtään ettenkö nytkin pääsisi to the very end. Mikään ei ole mahdotonta. Ei ainakaan sille joka uskoo. Vähempi ei riitä. Keskeltä suoraan läpi.

    Taitojen osalta olen vielä ihan skidi, mutta kun aika koittaa, uskon että mikään ei enää estä. Se mitä tässä tarvitaan on aina ollut olemassa. Siiventyngät vaan tarvii aikaa kasvaakseen ja voimistuakseen. Heti ei voi olettaa osaavansa tai edes oppivansa kaikkea. Mutta vielä tulee sekin aika, että kaikki perushommat on hansikkaassa. Ja sitten onkin vain taivas rajana. ;) hihii.

    Uhmakasta vai ylimielistä? Nii-in, ties vaikka molempia…Mutta jos ei tähtää korkealle, saa keskivertoa. Ja sehän ei exremistilille kelpaa. Oman vuoren huippulaki pitää löytää, eikä sitä voi löytää ilman kovia tavotteita. Expertise jutussa kuin jutussa on polku asian ytimeen ja tie huipulle ja siitä läpi. Kivistä, joo. Mutta. Tunnen itseni ja tiedän melko tarkkaan mihin musta on. Haasteita on vaikea vastustaa ja kaikesta pitää ottaa mittaa;) Varsinkin miehistä. Kakkoseksi ei voi jäädä. Ottaa luonnolle jos jää. Tutkijan hommissa on oppinut että kun tavoite on asetettu, raivataan tie päämäärään asti. Lohkareita tutkitaan niin kauan, että keksitään keino, millä se heivataan veks. Esteet on tehty sitä varten että ne voitetaan. Ja total winning score on ainoa mikä kiinnostaa. kjäh, peliä peliä. Vähän täytyy tunnustaa, että asennevikaa on: joka asiassa on vähän semmonen kaikki tai ei mitään -asenne. Vähemmästä ei sisin värähdä. Eikä silloin mikään ole oikeasti mahdotonta. Pitää vaan tehdä rankasti töitä kunnes päämäärässä ollaan. Mutta oli niin tai näin, niin periksi ei anneta vaikka menis sata vuotta. Loppuun asti. Kesken ei kannate jättää mitään, sellaset jää vaan kaihertaan epäonnistumisina mieleen. Loppuun asti siis jos kerran on alotettu.

    Vaatii kyllä ulkomailla opissa oloakin sitten. Mutta siihen on vielä muutama vuosi – ja pankkilainan. Auts. Viikko ulkomailla parhaiden opissa (Ranskassa tietty) maksaa n. 10 000€. Nii-in. Vaikkapa viikon top- täytekakkukurssi minikokoisessa ryhmässä. Sitten tietää alan kovimman kärjen missä mennään. Hintaa on. Ja siihen asumiskulut päälle. Huhhuh. Toinen alan kärkimaa on Japani. Ja suklaan osalta Belgia. Se että pääsis Ranskassa ihan töihin töihin, niin voi olla jo kielellisistä jutuista johtuen kiven takana. Varsinnii kun osaa kolme sanaa ranskaa…Ja että parhaalle…uijuijuijui. Ehhehe. Mutta yrittäähän aina passaa, siinei voi mittään hävitäkkään. ;) Mutta ensin pitää valmistua. Vähintääkin kondiittoriksi asti. Muuten ei ole pohjaa mille ulkomaanjuttuja rakentaa.

    Ukkoni on sitä mieltä, viisas kun on,  että tuollaisiin rahallisiin satsauksiin kannattaa ruveta vain jos perustaa oman. Ääähhh. Minä taas haluan satsata puhtaasti taitojen (joita ei vielä edes perustasolla ole, kjäh) hiomiseen huippuunsa. Ja siihen haluan käyttää ulkomaatkin. En halua omaa, koska haluan keskittyä vaan tekemisen tekemiseen. En paperijuttuja, viranomais- ja työntekijäsäätöä, yrityksen vastuu- ja painolastia ja siitä kaikesta saatavaa ressiä. Haluan vaan tehdä tekemisen rakkaudesta ja olla siinä mitä teen, noh… Ihan vilpittömästi tunnustettuna – paras ;)

    Tietenkin tässä vaiheessa tällaisille uhopuheille voi nauraa, kun näkee työssäoppimispaikalla sen keltanokan, joka ei oikein osaa edes kaikkia perustaitojakaan alalta. Mutta ihan vappaasti ;) kunnon röhönaurut saapi röhöttää, hih. silti. …parhaiten nauraa, joka maaliin päästyään nauraa ja se olen takuuvarmasti minä, eikä kukkaan muu, joka ne naurut kihertää. Olkoon sitten vaikka mummoraisena vasta, mutta kiherränpä kumminnii! nii, Aika vaikeasti mitattavissa se on millon tavotteessa on, mutta eiköhän tietty käsitys alan huipusta ja sen todellisesta todentumisesta rakennu tajuntaan ajan kanssa. Ja siitä kuin mahdollista tavoite edes on, kjäh. Mutta sen matalammalla tavoitteella ei tee kyllä yhtään mitään. Osatavoitteita pitää olla, mutta Päämäärän pitää olla sellainen että tuntuu! ;) eikä tätä vähempi tunnu. Hih. Elämässä pitää olla potkua! eikös.

    On sitä pienempiäkin juttuja. Lopulta yksinkertainen on kaunista. Joka asiassa, perusasiasta vaativimpiin on sama kaava. Ensin pitää opetella tietystä työvaiheesta tekniikka. Sitten tekniikka pitää ylioppia eli saada selkärankaan. Ja sitten iso vaihde eli nopeus silmään. Huonosti opitulla tekniikallakin voi pistää vauhtia, mutta yleensä seurauksena on totaalinen fiasko. Ainakin mulla. Katsominen, kokeilu, katsominen, kokeilu, katsominen, tekemisen yrittäminen, epäonnistuminen, taas mallin katsominen, uudelleen yrittäminen, neuvon kysyminen että niinku miten se pitää oikeesti tehdä, yrittäminen, katsominen, uudelleen yrittäminen, toisen tavan kokeileminen, katsominen, uudelleen yrittäminen jne. Lopulta alkaa tajuta että hei näinhän tää menee ja homma on sillensä selkärangassa, ettei tarvi enää katsoa, eikä yrittää, tehdä vaan. Ja kun käteen ottaa vaikka pursotinpussin, ajattelemattakin tulee oikeat käden asennot yms. Sitten vieressä tekevän kondiittorin vauhdista kiri ja yhtä nopea tavoite kuin millä hän tekee. Jotkus asiat oppii kerrasta, toisia saa kerrata viikkotasolla, jopa kuukausitasolla ennenkuin alkaa tyydyttää. Mutta sieltä se lopulta lähtee. Ihan yksinkertaisista jutuista. Ja sen kun tajuaa, että jokaisessa tuotteessa on monta työvaihetta, ja jokaisessa eri tekniikka, niin tajuaa kuin kauan yhdenkin tuotteen oppimiseen voi mennä.

    Ja niin. On päiviä että tuntuu, että musta ei ole mihkään. Ja tulee negapalautetta (ihan aiheesta) niin paljon, että suut silmät täyteen. Ja sitten tulee uusi päivä ja sisuuntuu. Ja homma alkaakin ihan oudosti petraantua. Kaikki yhdessä voi todella vaikuttaa sillensä, että negatkin kääntyy oppimisen parhaaksi. Että turpihin vaan…tiukimmassa hohkassa ne timangitkin syntyy. Vaikka menis fiilikset ja usko itseen hetkellisesti kokonaan, niin tervasella sisulla siitä tulee sen jälkeen entistä kovemmin kestäväksi kärjeksi, noh, terävämmäksi rosopalaksii ainakin, kjäh. Ja kun tilaisuus tulee, niin eikun keskeltä läpi ytimeen asti. Niin se on. Asenne edellä, vaikka sitten mettään ;)

    T. ML


  7. Irish Cream Isänpäiväkakku

    marraskuu 17, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Isänpäiväkakku vetaisu. Tehty todella kiireessä ;) Pursotukset ihan mitä sattuu eli täysin poskellaan, Mutta maku oli kohdillaan. Ei ehtinyt edes siistiä ennenkuin meni syöntiin. Omar-tyyppistä karkkia päällä, jossa muutama lusikallinen Irish Cream likööriä, samoin sokerivedessä ja kermavaadossa pari lusikallista Irish Cream likööriä. Ukkoni lempparia. Väleissä tuoreita mansikoita ja tuoreita vadelmia. Toisena päivänä oli älyttömän hyvää. Tässä testissä huomasi että Irish Creamin kanssa tuoreet mansikat käy aavistuksen paremmin kuin tuoreet vadelmat. Kermapursotukset valitettavasti piti vaan hutasta päällle, kun samalla oli uunillohta ja pottumuussia tekeillä – ja juustotillikastiketta. Hieman monta rautaa yhtä aikaa tulessa ;) Mutta kakku meni, viimeistä pisaraa myöten. Ja lisää kärtettiin, mutta loppu mikä loppu. Kjäh. Ja oli muuten hyvää. Ei ihan yhtä hyvää kuin työssä oppimispaikan herkut, mutta lähelle ;) Joka muru tuli syödyksi. Ei hullumpi harjotelma maun puolesta, vaikka muuten onkin aika hävettävä töherrys, hih. T. ML


  8. Valkosuklaaherkkuja ja arkivalintoja

    marraskuu 16, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Aamu meni koristellessa ja ihastellessa tyrni-valkosuklaaherkkuja. Niin pientä, kaunista ja kauniita oranssin ja luonnonvalkoisen sävyjä. Päälle vielä kruunuksi kultahippusia. Ja voi että niistä tuli kuvauksellisen kauniita. Porkkanakakun päällystämistä, viimeistelyä ja koristelua opettelin nyt ensimmäistä kertaa. Tyytyväinen olen erityisesti porkkanakakun leikkaamiseen, varsinkin kun onnistui niin mainiosti. Suoraa tulee, jee! ;) niinkuin pitääkin.

    Loppupäivän olin kondiittorin apuna jälkiruokapuolella. Valkosuklaamoussea opettelin tekemään ja kolmea niihin liittyvää tuotetta. Pursotteluharjoittelua tuli myös melkoinen määrä. Ja se että sitä puolta tulee lisää ja lisää, on ehdottoman erinomainen juttu. ;) Mitä enemmän sitä oppii tekemään oikealla tekniikalla ja näppärän nopeasti, sitä enemmän siitä nauttii. Tulee kiitollinen mieli, kun saa kunnolla harjoitusta. Samoin silmä oppii enemmän arvioimaan mikä määrä ja minkä verran ja millä tavalla pursotinpussia kannattaa puristaa. Silmän ja käden yhteistyö kehittyy, ja määrien arviointi. Sille ainakin tuntuu. Ja kyllä on polleaa poikaa, kun jokin kerrankin alkaa onnistua, kjäh. Monet ihan yksinkertaisetkin asiat saattaa vaatia tsiljoona toistoa ennenkuin homma luonnistuu niinkuin pitää.

    Pikkutarkan käsityön lisäksi on paljon muutakin opittavaa. Työ on myös jossain määrin fyysisesti vaativaa. Nostamista, kantamista, alas laskemista, siirtämisiä, uuniin vietävien pinnojen työntämistä, taikinan sekoittamista käsin, isojen patojen siirtoa ja nostoa, raaka-ainesäkkien kantamista ja monenmoista muuta. Mutta kaikki tuo tuntui vain ihan alussa. Lähinnä jaloissa ja selässä, kun ei ole fyysinen puoli heti tottunut tämänkaltaiseen työhön. Ilokseen sai todeta että fysiikka ja lihakset tottui muutaman eka päivän jälkeen nopeasti painomääriin ja muutenkin työn fyysiseen puoleen. Lihakset ei enää kipeydy, eikä iltaisin päivän työt tunnu missään. Edes jalat ei väsy enää. Oikeastaan päinvastoin: Käsilihaksista kyllä huomaa, että lihasmassaa on ihan itsekseen tullut työn myötä lisää. Ukkokin kehuu ;) paikat piukemmat niistä kohden missä ennen oli kesälomaherkuttelun jälkiseuraamuksia ;) hihhii. Muutenkin kropan paremman kunnon tuntee virkeytenä. Ei hullumpi juttu tämä tämmöinen työsuhde-etu.

    Vaikka päivän mittaan tulee maistettua useamman leivonnaisen verran, niin paino ei ole lisinyt. Vauhti on sen verran kova suihkiessa edes takaisin, että työ pitää kyllä huolen siitä puolesta. Tällä työllä ei liho, jos tahti on ripeä, kjäh.

    Entiselle istumatyöntkeijälle tällainen työ toki oli ajatuksena haaste. Ja haasteethan on aina kiehtovia! Niitä pitää olla, muuten alkaa armottomasti nukuttaa. Liian pliisu meno ei käy. Jonkinlaiseksi pärjäämisen perustaksi päätin rakentaa jo etukäteen ennen työssäoppimisjakson alkamista omaa peruskuntoa parempaan suuntaan – ja sitä pitää kyllä pitää yllä, ja ennestään enentää että kaikki työhön liittyvä sujuu. Ja duracel kestää ;) Joka aamu lähden korvalappujen kanssa aamulenkille ennen neljää. Virkeämpi ja skarpimpi olo heti aamusta. Satoi tai paistoi, niin ulos vaan. Ja jaksaminen on ihan eri luokkaa kuin ennen aamulenkkikautta. Aivotkin hiffaa paremmin mitä käsketään tehdä. Samoin koko päivän edestakaisin viuhtominen tuntuu kevyelle. Työhön ei väsy (ja miten voisikaan kun on niin kivaa). Fyysinen ei tunnu fyysiselle eikä raskaalle, kunto kantaa peruskuorman. Flunssatkin tuntuu kiertävän kauempaa ;) Lenkkeilyn kanssa pitää luonnollisesti pitää järki kädessä. Jos kuumetta joskus pukkaa, aamulenkki kyllä jää siltä päivältä tauolle ;)

    Toinen ehdoton oppimisen ja jaksamisen kannalta on uni. Ihan ihan ehdottomasti. Kun menee nukkumaan jo ilta kahdeksalta, voi taata että ei ole yhtään väsy, kun herää kolmen jäljestä. Aamusta riippuen unta tulee 7-8 tuntia.  Jaksamisen lisäksi uni vaikuttaa oppimiseen. Yön aikana kertaa asioita, mikä on tosi tärkeää vasta-alkajalle. Eniten näen unia samasta asiasta. Teen jonkin tuotteen jotain työvaihetta… ja sitten seuraavaa työvaihetta koko yön ;) Ne on mukavia lutuisia unia. ;) Vähäinen tai huono yö saa kyllä nopeasti aikaan sen että ei tajua asioita töissä tai tajuaa väärin. Väsyneenä mikään ei oikein suju. Tulee virheitä ja virhearvioita roppakaupalla enemmän.

    Ja kun haluaa tähdätä korkealle, tekee muissakin jutuissa sellaiset valinnat että ne tukee korkealle osumista, hihhii. Vielä kun unen ja kunnon lisäksi ottaa hymyn mukaan työssäoppimispaikkaan lähtiessä, niin pärjäämisen eväät on hiukean hienosti kasassa ;) Oppimisen maksimointi on tärkeä juttu ja jos siihen voin arkivalinnoilla vaikuttaa, niin kertakaikkiaan upeaa! Tuhannen taalan paikka ylipäätään päästä tällaiseen työssäoppimispaikkaan ja kyllä sitä haluaa ottaa kaiken mahdollisen opin irti mitä vaan voi. Toista tällaista tilaisuutta tuskin tulee ;) joten nyt se on hyödynnettävä mahdollisimman tarkkaan. Kjäh.

    Jostain kumman syystä oppiminen tuntuu etenevän portaittain. Välillä samalla osaamattomuuden tasolla pysyy pitkäänkin ennenkuin alkaa jotain osata ja taidot edes pikkasen kehittyä. Välillä kun siinä samassa kohden pitkään, alkaa jo miettiä että enkö opi todella mitään, enkö milliäkään edisty. Hillitön yrittäminenkään ei välttämättä siihen mitään lisää. Joskus ihan päinvastoin. Tavallinen tekeminen ilman hillitöntä yrittämisen yrittämistä on paras apu. Asiaa pitää vaan arkitasolla tehdä ja tehdä ja tehdä, kunnes osaamattomuus nytkähtää asteen verran osaamisen puolelle. Ja taas jatketaan tekemisen tekemistä.

    Epäonnistumisten ja negatiivisen palautteen, jota tulee usein ihan aiheesta, ei saisi antaa vaikuttaa siihen mitä tekee. Jos palautteesta lannistuu, seurauksena on helposti lisää mokia. Tai suorastaan mokakierre. Palautteesta pitää kyllä oppia, mutta lannistua ei niistä saa. Tärkeintä ottaa vaan se minkä tekee ensi kerralla toisin ja antaa lopun mennä hanhenselästä. Iloinen mieli on tähänkin paras estolääkitys. Tippuu jaloilleen aina ;)

    Sen mitä luulen oppimisesta oppineeni on, että Oppiminen tuntuu olevan todellisuudessa aika hidas ja sykäyksittäinen prosessi. Vaikka koko ajan jotain pientä oppiikin, niin isommat askeleet ottavat aikansa kehittyäkseen. Ei suoraa virtaviivaisen huippua nousua, niinkuin joskus toivoisi tai niinkuin ensin luuli. Jotkin tietyt käytännön asiat oppii kyllä nopeasti, mutta moni juttu vaatii toistoa toiston perään lähes loputtomalta tuntuvan määrän sujuakseen hyvin ja jouhevasti. Kyllähän se työstä syntyvä kokemus eniten taitaa opettelijaa opettaa, vaikka kokemuksesta syntyvän tuloksen näkyminen vaatii rutkasti aikaa ja toistoja. Ja sitähän varten tässä oppimassa ollaan, kokemusta kerryttämässä. Ja sitäkin vasta 11 viikoa, kjäh.

    Sykähdyttävän ihmeteltävää on kyllä seurata kokeneempien työskentelyä. Sitä ei voi olla ihmettelemättä. Ei meinaa saada silmiään irti, kun näkee kuin taidolla kondiittorit ja erityisesti kondiittorimestarit käyttelevät palettia tai mitä tahansa muuta työkalua. Aivan lumoutuneen nauliintuneena jää seuraamaan ja sitten yhtäkkiä muistaa että Oijoi, oli tässä omakin työ mitä piti tehdä. Todella inspiroivaa ja kiehtovaa seurattavaa! Että joskus itsekkin pääsisi sille tasolla. Huhhuh! Mutta maasta ne on nuo isommatkin ponnistaneet! Minä myös! Ja ponnahdankin! …vielä ;)

    T. ML


  9. Hykerryttävän onnellista taikinaterapiaa

    marraskuu 15, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Käsittämättömän hurmaavan huumaavan riemastuttavan onnekasta…ihan turha edes yrittää löytää niin huikeita sanoja, että edes puoleen pääsisi siitä mitä sisimmässä kokee ;) ihania sävyjä ja täydellisen kauniita muotoja, jotka hymyilee takaisin niin että korviinkaan asti levenevä hymy ei riitä kertomaan miten hykerryttävän onnekkaaksi voi tällainen työ tehdä.

    Kuin saisi lentää läpi ihmeellisen satumaailman, läpi värien säteilevien. Ja ne tuoksut. Hiuhhh kuin huikasevan sykähdyttäviä kaikessa aitoudessaan. Makujen, jotka maalaa niin hellittelevästi räjähtäviä syvänkauniita kokemusmakuelämyksiä, että tuntee tajunnan laajenevan …ainakin kilometrin verran ;)

    Miten voi olla niin huikeita Uplifting makuja, ihmeellistä! Se mikä on todella hyvää, on saanut näiden osalta nousta aivan uudelle tasolle. On huikeaa tajuta kuinka hyvää oikeasti hyvä voikaan olla. Vähintäänkin tähtiin ja takaisin siitä mitä tavallinen tavanomainen hyvä maistuu. Monestakaan jutusta, josta ennen on voinut ihan kaikessa rehellisyydessä kehua, ei enää kerta kaikkiaan pysty kehumaan erinomaiseksi, kun tietää kuin hyvää hyvä voi olla! Maku joka todella yllättää elämyksellä jollaisesta ei ole osannut edes uneksia. Asteikko mennyt ihan uusiksi. Laajentunut kuin universumi ;)

    Voikohan tästä koskaan enää toipua ennalleen, Ehei ei voi ;) Parantumattoman ihanan hurahtaneen pilalla on makuskaala tällaisen työssäoppimispaikan jälkeen. Niin se on. Eikä tämmöisestä takaisin haluakkaan toipua. On niin huikean korkeita ja syvästi tajuntaan jysähtäviä makuja ja elämyksiä, joita ei kertakaikkiaan mitenkään voi koskaan unohtaa. Nämä tulen muistamaan aina, ihan niinkuin jotkut lapsuuden syvälle painuneet hellittelevät maut ja tuoksut.

    …Ja kuitenkin… ihan *tavallisia* leipomisia olen tänäänkin tehnyt: kuningatarpiirasta, porkkanakakkua, paistettavan tuotteen kypsyysasteen eri testaamistapoja, taikinaerän sekoittamista käsin. Ja miten siitä voi tullakkaan niin onnellisen rakastunut olo ;) Mutta niiden maku, ja värit ja tuoksut! Oijoi!

    T. ML


  10. Mistä kaikki alkoikaan – kinuskin tuoksusta ja satuhetkestä

    marraskuu 13, 2010 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Wau. Niin se on hujahtanut 11 viikkoa työssäoppimispaikassa. Aivan uskomattoman nopeasti menee aika. Luulisi että viikkoja on mennyt korkeintaan kolme. Aamulla kun saa tulla töihin ja sitten yhtäkkiä kello onkin puoli kolme! Kaikessa huikeassa tekemisessä ajantaju katoaa, oli se sitten improvisoitua tanssia, satasella laulamista tai ihmeellisen ihanaa leipomista. Flow vaan, eikä kymmenenkään tuntia tunnu missään. Eikä yksitoistakaan. Aina vaan jaksaisi jatkaa. Ihan kuin huvipuistossa saisi huvitella ;) Mihis sitä ihanuuden malttaisi lopettaa, ei niin mihinkään. Mutta päiväkotikin sulkeutuu aikanaan ja lapset on haettava ;) rajansa siis työpäivän pituudellakin, hihhii.

    Aivan siis uskomatonta. Wau. Että saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Vaikea vieläkään tajuta todeksi. Kun olin pikkutyttö vielä, isoäitini teki kinuskikakkuja ja aina hieman ylimääräistä kinuskia meille lapsille. Lusikallinen, jopa kaksi, jokaiselle. Ja olihan meitä lapsenlapsia useampia. Mummin sota-aikaisia keittokirjoja kopioin itselleni paperilappusille. Nekku ja kolareseptejä, polkkaporsaita ja kaikkea muuta herkkua. Niitä harrastelin koko ikäni. Kerran viikossa sai keitellä karkkeja tai tehdä suklaisia. Leipoa sai milloin vaan. Ja takinaa tuli joskus tehtyä ihan vaan että sai syödä suurimman osan ;) ja kuin se oli nannaa. Ajantaju katoaa ja takinaterapia tuntuu hymynä kasvoissa ja niiiin leppoisalle sisimmässä. Lukiossakin tenttikausina rentouduin leipomalla. Terapiaa on se.

    Kun olin pieni äitini lainasi kerran kirjastosta kirjan ja sitä samaa kirjaa lainattiin useamman kerran. Siinä oli kolme tätiä – täti sinipunainen, täti vihreä ja täti ruskea sekä setä sininen. Ja päätin sitä satua kuunnellessa, että isona haluan olla niinkuin se sadussa ollut täti ruskea! Keittää kinuskia, toffeeta, suklaata, leipoa kakkuja ja pipareita ja kaikkea makeaa ja kaunista, mistä ihmiset tulee hyvilke mielin. En vieläkään tiedä kenen kirjailijan tuo satukirja oli, mutta sellainen pitää kyllä joskus hommata. Ehdottomasti! ;) Olin ala-asteella alimmilla luokilla tai vielä senkin alle, kun kirjaa ensi kerran luettiin. Ja jo ensi kertaa kuullessa niin päätin, että samanlaiseksi haluan isona tulla. Samat ihanat tuoksut ja maut missä sitten elänkin. Ihmeellistä että sellainen toteutuu.

    Toisen muistan yläasteelta. Koko ikäni olen taaperosta asti tehnyt muovailuvahasta kaikkea piiperrystä ja pikkunäperrystä. Ja sitten yläasteella seiskalla pääsin katsomaan ammattikoulun esittelypäivään mihin ammatteihin sieltä voi valmistua. Siellä sain nähdä suureksi ällistykseksi kuinka kobdiittoriksi opiskelevat tekivät marsipaanitöitä ja voi, silloin tajusin, että mitä ihmettä minähän teen samoja juttuja ja enemmänkin muovailuvahasta! Että tuota haluan tehdä työkseni. Uskomattoman upeaa!

    Ja nyt vanha lapsuuden unelma on alkanut kutoutua todeksi, Wau! Älyttömän huikeeta! On se elämä ihmeellistä. Että saa tehdä unelmasta totta ;) todella kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta on mieli. Kaunista. Sitä elämä on.

    T. ML