RSS Feed

tammikuu, 2011

  1. Puoli vuotta kohti Kondiittorin AT:tä

    tammikuu 29, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Ensimmäinen puolivuotiskausi kohti Kondiittorin ammattitutkintoa takana. (Kuvat kesäiseltä suklaamatkalta.) Ja vaikka katse suuntautuu jo eteenpäin kesäänkin asti, on jotenkin hyvä juttu päätellä mielessä mennyt vuosi. Sen vuoden auringon häikäisevä loiste ja huikeiden vuorten karut varjot.

    Aloittelijan innolla on mennyt täysillä eteenpäin. Päin mäntyäkin siinä sivussa, mutta pääosin eteenpäin.

    Asioissa edistyminen ei ole ollut suoraviivaista niinkuin aloittaessa luuli, vaan enemmänkin portaittaista. Välillä oppiminen on tuntunut uuvittavalta paikallaan juoksemiselta ja yhtäkkiä viimetipassa nytkähtänyt monessakin asiassa eteenpäin. Välillä uusia oppimishoksaamisia tulee ripotellen, välillä kasoittain – ja välillä ei ollenkaan, ainakin sille tuntuu. Ammatimaisen leivonnan oppimisessa on sellainen jäynä, että tuntuu olevan monen monen sadan harjoituskerran takana ennenkuin suurin osa kompastuttavista ongelmista on ratkottu ja lopputulos on kaikin puolin onnistunut. Kaiken sisäistäminen kerralla on melko mahdotonta. Samaa tuotetta moneen kertaan leipoessa tuntuu että mikään ei edisty, vaikka koko ajan tekeminen vie lähemmäs osaamista. Sitä vaan on vaikea muistaa silloin kun tekee samaa juttua tekemästä päästyään eikä homma tunnu onnistuvan sen paremmin sillä kerralla kuin viidellä edelliselläkään tekokerralla. Ja sitten tapahtuu joku ihan pikkujuttu ja naks asia alkaa onnistua aivan eri malliin kuin ennen. Kädentaidoissa jonkin taidon kunnolla oppiminen (kuten paletin käyttö) vaatii monta monta toistoa ja usein vielä monta uudelleen suuntaavaa ohjauskertaa, että käden liikeradat alkaa taipua siihen mitä kukin työvaihe vaatii. Ja sitten asian huomaa yhtäkkiä osaavansa.

    Olisi huikeaa jos oppiminen tapahtuisi kerralla ja osaisi heti yhden katsomisen jälkeen liikeradat eri työvälineiden kanssa niin, että vetäisi vertoja alan ammattilaisille. Vaan pääntieto ei mene käsillätaitamisen osaamiseksi ihan hetkessä. Kondiittorin työ on sekä oppimisen kulttuurina että työkulttuurina hyvin erilaista kuin aiempi yliopistomaailmani ja tutkijana leivän ansainti. Täällä, niinkuin kokkimaailmassakin, vallitsee nopean käsillä tekemisen työkulttuuri. Pohtimiseen, miettimiseen, muistiinkirjoittamiseen, suunnitteluun, tavanomaiseen hengähdystaukoon kahvilassa, happihyppelyyn tai muuhunkaan lukutoukkamaiseen aivotyöläisen moodiin ei ole varaa eikä aikaa. Kaikki mitä tekee on tehtävä nopeasti reagoiden. Ratkaisuja ei voi jäädä miettimään.

    Hierarkia on erittäin selkeä ja tarkka. Kiiretilanteessa työtahti on kova kuin autiolla saarella pienellä hengissäselviytyjien joukolla. Paineensietokykyynkin harjaantuu vähitellen. Jokapäiväinen kiire suuntaa asioita voimakkaasti tehokkaaseen työskentelyyn. Pitää löytää keinoja tehdä asiat nopeasti ja tehokkkaasti. Koko valmistusprosessi pitää hallita, niin että osaa hakea kerralla oikeista paikoista oikeat välineet ja raaka-aineet. Palautteen sulattaminen vaatii alusta aloittajalta paksua nahkaa ja rautaista vatsaa. Asioita ei voi ottaa henkilökohtaisesti, mutta ne täytyy laittaa ohjaamaan tekemisen suuntaa heti kun on saanut väijyvän mielipahan törkättyä syrjään. Siinä onkin ollut iso opettelu. Nyt sietää paljon enemmän rankkaakin palautteen antoa. Ja osaa panna sen pois paljon nopeammin. Joskus mielipahan pystyy huitaista syrjään ennenkuin se ehtii edes tulla. Palovammoilta, viiltohaavoilta ja mustelmilta ei ole vältytty. Kiireessä tulee taitamattoman tunaroitua kaikella tavalla. Lohduttavaa on se, että niin tunaroi joskus jopa kokeneemmatkin ;) kjäh.

    Itse sen ehkä muistaa kaikkein parhaiten kuin alussa tässä vasta on ja mitä osaamista tässä vaiheessa voi vaatia. Virheitä on tehnyt ja epäonnistumisiakin on ollut. Mutta niistäkin on noustu. Toisista nopeammin ja toisista hitaammin. Itsetunto välillä kovastikkin kolisten. Ja kolinankin jälkeen on huomannut, että tässä yhä ollaan, hengissä, joskin toisinaan kovasti kolahtaneena.

    Iloiseen mieleen takaisin nollaaminen on taitolaji. Että muistaa isomman mokan jälkeen: yhä nämä tuoksut ja värit ja muodot hymyilee takaisin, kun niille hymyilee. Näkeehän sen kotonakin leipoessa. Hymyileppä sille mitä teet, ne värit ja tuoksut ja muodot hymyilee takaisin ;) Hävetys täytyy osata nollata jokaisen mokan jälkeen ja ottaa se ilo takaisin minkä hävetys mennessään meinasi viedä. Muuten niitä hävetyksiä kerryttää itseensä kuin nokea ja epäonnistuu aika varmuudella seuraavankin tehtävä kanssa. Aloittelijan kohtaaminen itsessä riittävän armollisesti auttaa jatkamaan. Vasta alussa sitä ollaan eikä kaikkea voi vielä tietää. Saati osata ;)

    Voikohan enempää vaatiakkaan kuin että tekee kaikessa parhaansa. Silloin ei voi muuta kuin armahtaa että yritin kumminkin vaikka mehtään meni. Ja niinkuin äitini tapasi sanoa, oppirahat täytyy maksaa. Omarahotteistahan tämä opiskelu on ja eniten ne mokat tuntuu omassa nahassa ja kolahtelevassa itsetunnossa ;) Samalla kuitenkin huomaa, kuinka rikasta on oppia ja saada nähdä se että asiat alkaa sujua ja alkaa osata tietyn tuotteen alusta loppuun asti.

    Kolahtelusta on se hyöty, että usein mokista oppii. Juuri sen verran oppii, että jos tajuaa mistä kolahdus johtui, mokaa ei toista kertaa toista. Sen osaa välttää. Toisinaan ei tajua mistä moka johtui eikä silloin toiston välttäminen ole kovin helppoa. Onneksi useimmat on ensimmäistä lajiketta. Ja lopulta kun kaikki mahdolliset mokat on tehty, alkaa tajuta miten tietty tuote tehdään oikein. Ja onnistuu nousemaan ensimmäisen kerran lipsumatta vuorelle.

    Aloittelijan innokkuudessa on paljon sellaista mikä on pelastamisen arvoista. Siihen tapaan katsoa ja nähdä, ihastua ja yllättyä, kun kaikki on ihmeellistä. Tekemisen intoon ja huikeaan uuden ihmetykseen. Tekemisen tuttuun iloon on aina hyvä palata takaisin. Ja muistaa että miksi tänne tulinkaan. Ilo asuu niissä, ei hyytyneessä hymyssä.

    Työn kanssa on semmoinen hassu juttu, että jos siihen suhtautuu aiemmista vastoinkäymisistä johtuen negatiivisesti ja kammoten jo uusintaottelua, hommalla on taipumus liukastua pahanpäiväisesti uudelleen. Silloin kannattaa tehdä sovinto sen monta kertaa epäonnistuneen taikinan kanssa ja todeta että joo, oltaisiinkos ystäviä taas. Ja kas kummaa ihmettä. Marjapiirakka hymyilee takaisin sille joka sille ystävyydellä hymyilee. Hullua tai ei, niin näin se menee. Työstään on parempi tykätä ja sovinto on syytä tehdä epäonnistumisen jälkeen. Ja kun asiat alkaa vihdoin sujua mutkatta, huomaa että juuri sitä aiemmin niin epäonnista taikinaa tekee oikeastaan kaikkein kaikkein mieluiten ;)

    Välillä huomaa miettivänsä onko kehittynyt ollenkaan. Ja johtaako tämä tie yhtään minnekään. Onko minussa alalle ainesta vai yritänkö turhaan vakuuttaa itselleni että pärjään ammatillisestikin joskus tällä alalla. Tie ja näkökulma siihen missä mennään katoaa helposti kun on koko ajan kiire ja tuntuu ettei vasta-alkajana riitä ikuna siihen taitotasoon mitä vaaditaan. Päätään lyö tosi usein seinään, kun on kaikessa niin alussa – ja toisaalta kumminkin jo 6kk alalla, että pitäisi jo osata kun tehnyt monta sataa kertaa jonkun jutun. Ja samalla miettii, että voiko kuuden kuukauden harjottelijana olosta vaatiakkaan samaa kuin ympärillä olevilta kondiittoreilta, joilla kuitenkin useamman vuoden koulutus ja osalla työkokemustakin pitkästi takana. No eipä oikein ;)

    Nyt olen pitkään ollut ainoa harjoittelija työssäoppimispaikassa. Jotenkin ihmisellä on peilikuvaton olo, kun ei ole ollut mihin peilata itseään ja omaa etenemistä. Muita samassa vaiheessa menossa olevia kun ei ole vähään aikaan ollut. Vain vakituisia ammattilaisia, joiden tasoon on itsellä vielä valovuosien matka. Ensi kuussa tulee ehkä yksi harjoittelija ja sitä odotan kovasti. On sitten joku muukin samaan kastiin kuuluva, joka ui suurinpiirtein samassa liemessä kuin minäkin ;) Matkan teko huikealla, mutta kivisellä, tiellä on paljon paljon mukavampaa seurassa kuin ilman sitä.

    Jatkuva työssäoppiminen on vieläkin kuuden kuukauden jälkeen sitä samaa innostavan huikeaa mitä alussakin, mutta nyt mukaan on tullut myös annos ymmärrystä siitä mitä tämä ala vaativimmillaan on. Koulussa tätä puolta ei ehkä tulisi niin kovaa kasvoille kuin siinä, että tekee oikeita töitä oikeassa kiireessä oikeilla epäonnistumisen ja onnistumisen riskeillä niinkuin ammattilaisetkin, vaikka on vasta aloittanut nollilta. Ja silti. Samat huikeat maisemat on koko ajan ympärillä, mutta tie on kovasti karikkoinen, särmäisiä pikkukiviä on varattuna jokaiselle päivällä. Niihin voi satuttaa sisimpänsä kovastikkin jos antaa periksi ja jää niihin kivikoihin konttailemaan. Aina pitää nousta maasta pystyyn. Vetää sisään henkeä ja pysähtyä. Nostaa katse vuoria kohti. Kelata alkuun ja nauttia pieni silmänräpäys siitä maiseman huikeudesta ja ymmärtää se, että molemmat kuuluvat asiaan. Sekä ne pikkukivet, isommat murjovat lohkareet että maiseman huikea kauneus. Täällä ne kaikki ovat läsnä ja kuuluvat tänne. Samaan huikeaan maisemaan. Ei tämä paikka muuten olisi se korkeatasoinen huikea paikka mikä se on.

    Vaikka tuskan hikeä pukkaa useinkin epäonnistumisten kanssa, on kuitenkin päivittäin paljon enemmän niitä hetkiä jolloin kaikki muut hommat onnistuu moitteetta. Se vaan, että mokat tulee noteerattua erityisellä voimakkuudella omissa nahoissa, kun taas tavallisista onnistumisista ei osaa ottaa samalla mitalla kompensaatiota takaisin. Onnistumiset kun usein ovat sitä miten asioiden tulisi tavallisesti sujua, vaikka niistä jokainen on suuri ihme koulutuksen alussa olevalle harjoittelijalle.

    Mikä sitten tässä puolivuotiskaudessa on ollut parasta? Makuaistin huomaa merkillisesti kehittyneen. Se on iso juttu. Osaa maistaa mille raaka-aineiden tulisi maistua tuoreina ja myös tuotteista onko niissä kaikki kohdallaan. Oppii mitkä sopii yhteen, mitkä ei. Korkeatasoisen tuotteen maistaa ja eron huonompilaatuiseen huomaa. Tuoksut erottaa tarkemmin. Samoin visuaalinen puoli on edistynyt. Näkemys siitä, miltä tuotteen tulisi näyttää, ollakseen korkeatasoinen, on sekin kehittynyt. Osaa nähdä kerta katsomalta mitä jossain tuotteessa voisi muuttaa, että näyttäisi modernimmalta. Ja mikä kaikkein tärkeintä perusosaaminen ammattimaisessa leivonnassa on ottanut monta monta porrasta eteenpäin. Useampaa tuotetta osaan jo tehdä alusta loppuun asti ja jotkin niistä osaan jo niin hyvin, että ne ovat siirtyneet vähitellen lähes kokonaan vastuulleni. Näistä tuotteista, joista saa tavallaan päävastuun, oppii kaikkein eniten. Yksi parhaista asioista on ollut työkaverit. Paras työporukka ikinä. Siihen kun lisää vielä kondiittorimestareiden taitotason huikeuden ja sen glamourin mitä heidän tekemissään tuotteissa näkee, ei voi kuin huokaista tyytyväisyydestä ja olla kiitollinen tästä huikean ihmeellisestä puolivuotisesta jaksosta ;)

    Minun aarteikseni jää kaikki se mitä olen oppinut. Ja se on aika mahtava aarre se.

    T. ML


  2. Minikokoisia marsipaaniruusuja

    tammikuu 1, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Valkoisesta marsipaanista minikokoisia ruusuja. Kuvattu ulkona.

    Koon vuoksi näiden keskustan muotoilu ei ollut ihan helppoa. Apuna käytetty tomusokeria. Kovin tarttuvaisia olivat nämä kaverit valmistusvaiheessa. Marsipaanimassaan lisäsin runsaasti tomusokeria ja annoin olla yön yli jääkaapissa, jotta miniatyyrien teko olisi helpompaa. 20 ensimmäisen jälkeen alkoi onnistua ;)

    Marsipaania kului yhteen minikokoiseen ruusuun 6 palluraa. Keskelle yksi itsensä ympäri, sitten kaksi terälehteä molemmin puolin ja viimeiseen kerrokseen kolme. Hieman kristallipulveria uloimpiin terälehtiin efektiksi.

    Sisätiloissa kristallipulverin aikaansaama kimallus näkyy paremmin, mutta kuvan sävy taas muuttuu vähän liiankin keltaiseksi ;) Kimalluksen takia kuitenkin tämäkin blogiin, hih.

    Samainen ruusu vähän vähemmässä valaistuksessa, ruokalusikalla.

    Pikkiriikisten tekeminen on vaikeampaa kuin isompien ruusujen, eikä pikkiriikkisistä ole niin helppo saada nättejä kuin isommista. Mutta ihana oli kokeilla ja vielä suloisempi tehdä, näin pieniä en ole aiemmin kokeillut. Kuudessä tunnissa sai aikaan 45 miniruusua….oijoi ;) Aikasyöppöjä. Vaikkakin loppua kohden rutinoitui tekemään paljon nopeammin kuin alussa. T. ML


  3. Kinuskia marsipaaniruusulla

    tammikuu 1, 2011 by Meillä Leivotaan

    (kuvat päivittämättä) Kinuskia mantelilastuilla isäni laittamana pikku vuoissa ja aiempia miniruusuja koristeena.

    Yhdistävänä makuna tietysti mikäs muu kuin manteli. Isä-tytär-yhteistyön tulokset ;)

    T. ML


  4. Rakkaalle Mummille syntymäpäiväonnittelut – Hyvää Uutta Vuotta 2011!

    tammikuu 1, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Jokainen vuotesi, rakas mummi, on tässä silmiesi edessä. Jokainen niistä kuin ruusu. Yhdeksänkymmentä kaunista, valkoista ja hohtavaa vuotta. Sinun lempeytesi ja ystävällisyytesi meitä kohtaan hohtaa niistä kaikista. Se on todellista kauneutta. Näitä katsoessasi haluan sanoa sinulle: Kiitos jokaisesta vuodesta, jonka olet maan päällä elänyt. Jokainen niistä on jäänyt helmenä niiden ihmisten mieliin, jotka ovat eläneet lähelläsi. Saakoot sädehtivät silmäsi nähdä vielä monta monta hyvää ja onnellista vuotta. Olet meille kaikille niin rakas!

    (p.s. varulta neljä lisäruusua, jos jokin niistä menisi kuljetuksessa rikki, vaan ei mennyt yksikään ;)