RSS Feed

kesäkuu, 2011

  1. 10kk Leipuri-Kondiittori -opintoja ja Yökiitäjän kesäloma

    kesäkuu 30, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Blogi jää kesätauolle ja wiinereitä misaava yökiitäjä suuntaa 10kk työssäoppimisjakson jälkeen Ranskan maalle. Laukut pakattu ja lista Pariisin parhaista konditorioista ja suklaamestareiden putiikeista matkalaukussa. Noh, tunnustetaan, että kun toinen jalka on jo lomalla, yökiitäjä käytti viimeistä sissivaihetta puskeakseen viimeisen työpäivän TOPaikassa purkkiin. Phuhh. Tämä vuosi on ollut erinomaisen huikea kokemus kaikin puolin. Silti niin ähmillään kuin työnteosta tykkäänkin, lomalle jäämisen tietoisuus ja suht vähäisen yöunet viimeisten kolmen viikon aikana alkavat pikkuhiljaa potkia päin näkökenttää. Silmät ei tahdo millään pysyä enää auki. Aamulla ne sai kyllä avattua perinteisellä kesätuulenraikkaalla aamuyölenkillä klo 02.50, mutta näin illan kuumuudessa silmäläskit lupsahtelevat vaivihkaa tuon tuostakin kiinni. Noh, elokuussa vähemmillä univeloilla ja uusin kujein TOPaikkaan. Viimeiset tavarat laukkuun ja aamuyöstä kops lentokentälle. Jatkolennot sunnuntaina iltapäivällä. Blogisti palannee bittiepätodellisuuteen parin viikon päästä Pariisin digikuvin ja uusien kulinaristikokemuksin. Siihen asti lomavaihde silmäkulmaan ja mitä leppoisinta 100% aktiivikesälomailua – jahka ensin univelat hotellilla kuitattu 😉

    T. ML


  2. Uudelleen aloittamisen uskomaton riemu ja tuska

    kesäkuu 24, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Blogin 1-vuotissynttäripäivä lähestyy 😉 12.7.2010 tarkalleen ottaen. Itseasiassa alanvaihdon eteen työnteko alkoi käytännössä muutamaa kuukautta aiemmin. Ensimmäinen siihen liittyvä sähköposti on päivältä 19.5.2010. Tämä elämänmuutos on se ainoa syy pitää blogia. Ottaa parin askeleen etäisyys asiaan, seurata kuin matka etenee ja kirjoittaa ajatukset itselle selviksi, pois päästä. Sitä aiemmin blogien maailma oli ihan uutta.

    Elämänmuutokseen investoiminen on tietysti melkoista riskinottoa. Taloudellisesti täysin älytöntä. Kaksi vuotta työntekoa ilman palkkaa. Ja sittenkin kun on paperit kourassa, kondiittorin palkka ei ikuna riitä tutkijan palkkojen tasalle. Vaikka se ei kyllä ole se pointti, kyllä silläkin palkalla näkkäriä vetää 😉 Riskinotto piilee lähinnä siinä, että alussahan ei ole mitään varmuutta tuleeko tästä alanvaihdosta mitään. Vai tvetääkö koko jutusta täyden vesiperän. Puhdasta haihattelua. Ja josko oisikin mun hommani, niin onko minusta oikasti fyysiselle allalle, 25 kilon jauhosäkkejä kantamaan ja vaivaamaan 60 litran taikinamassaa pelkkien käsilihasten voimalla padassa. Ihan toisensorttista tämä duuni kuin mitä koskaan aiemmin oli tehnyt. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, niin vuosi takaperin kaikki oli vasta alussa.

    Pikkulikkana jäljensin reseptejä isoäidin sodanaikaisista leivontakirjoista ja haaveilin satukirjan äärellä aikuisuudesta, jonka täyttää leipomisen ihmeelliset tuoksut, kinuskit, polkkaporsaat ja marsipaaniruusut. Ja niinhän se on. Niin kauan kuin muistan olen halunnut tehdä käsillä, nähdä kätteni työt ja tehdä taidetta sillä mitä minulla on. Taidetta se on syötäväkin taide 😉 Vielä vuosi sitten minulla ei ollut mitään käsitystä voiko jo tutkinnon omaava kouluttautua kokonaan uudestaan. Voiko todella ylipiston tutkijan uran jälkeen siftata onnistuneesti käsityöläiseksi. Nyt unelma on jo Half way there. Ja se on paljon se. Vuosi sitten aloitin ja noin vuoden päästä urakka on takana.

    Uudelleen aloittaminen on yhtä riemua ja yhtä tuskaa. Molempia sekaisin ja yhtä aikaa. Ainut keino päästä eteenpäin on painaa se tuska taka-alalle ja pitää kiinni uudelleen aloittamisen riemusta. Siksi tänne blogiin päätyy se uskomaton riemu, ennemin kuin kolikon kääntöpuolen tuska, sillä kyllä siihen riemuun haluan ennemmin keskittyä kuin johonkin sivuraiteilla polkevaan negatiiviseen takkuamiseen. Uuden aloittaminen suoraan Suomen kovatasoisimmassa paikassa työtä tehden on ollut todellinen tulikoe. Siinä ahjossa hetken heinät kärähtää alta aikayksikön. You are in the army now. Vain graniittinen kivijalka jää, jos sellainen asialla on alunperin ollut. Mutta unelman testaaminen siinä ahjossa on ollut kyllä täysin totaaliliekittämisen arvoista. Jos tässä pärjää, pärjää missä vaan.

    Se että on jo tutkinto ja on jo ammatti, pistää tietysti miettimään mitä järkeä on alkaa nollilta täysin aiemmasta poikkeavan alan opiskelu. Eihän tästä ole kuin runsaan kolmen kiven heitto nelikymppisiin 😉 Mutta jossain vaiheessa ihminen tulee siihen pisteeseen, että on pakko miettiä onko kaikki tässä. Tätäkö pikkulikkana halusin. Tässäkö on minun elämäni. Että hyödynnänkö tutkijana millään lailla niitä lahjoja, joita lapsuus on minuun ladannut, vai jäävätkö ne lähes tulkoon kokonaan käyttämättä. Niih. Ja ovatko PDA:t ja muut mobiililaitteet todella se alue missä haluan kehittyä ja mihin panostaa. Ovatko adaptiivisuus, interaktiivisuus ja käytettävyys se mitä haluan edistää elääkseni. Vai oliko minulla jotakin muuta, kenties jo melkein kokonaan unohdettua.

    Välillä miettii olenko itsekäs, kun haluan ihan jotain muuta. Ehkä sitäkin, mutta tämä tuntui viimeiseltä ajalta kelkan kääntöön ja halusin edes yrittää olisiko minusta alalle. Unelmia pitää olla, mutta saako niitä todella toteuttaa? Ehkäpä minuun iski joku hulluuden puuska. Mutta tuntuisi aika kurjalle jälkeenpäin miettiä miksen tehnyt mitään, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Sekin että eläisin elämän vain toisia varten kotiäitinä, sittenkin kun viimeinenkin lapsi on ehtinyt päiväkoti-ikään. Sekin hieman tökki. Kuten myös ajatus siitä, että jatkaisi edelleen IT-puolella, kuten aikana ennen äidiksi omistautumista. Perheelle totaaliomistautuminen on tietysti jaloa ja lapset on minulle tosi tärkeitä, niin tärkeitä, että viimekädessä olisin vain heidän kanssaan, jos pitäisi valita teenkö kakkuja vai pidänkö lapseni. Mutta. Jos unelmasta tulisi työ, niin enkö voisi enemmän, jos tekisin sitä mihin on innostusta ja intohimoa. Yhteiskunnankin kannalta ja äitinä. Enkö jaksaisi pidenpään työelämässä ja perheen kanssa, jos tekisin sitä mikä saa ajan lentämään siivillä ja katseen loistamaan iloa. Ja kun kuitenkin lapset kasvavat. Ei siihenkään voi loputtomasti tarrautua. Jokaisella heistä on oma pieni maailmansa kavereidensa kanssa päiväkodissa ja koulussa. Ja taas jos jatkaisin siinä mitä jo on, It-puolella tutkijana, tekeekö se oikeutta sille mitä minä olen ja mitä taitoja minuun on pantu. Ei niin ettenkö tykännyt tutkijan hommista tai käyttäjäkokemuksen tutkimisesta. Tai ettenkö rakastanut kotiäitinä olemista sen ajan kuin lapset oli ihan pieniä vielä. Mutta ajat muuttuvat ja ihmiset kasvavat. Kun löytää uudelleen lapsuuden unelmansa, siitä haluaa tehdä totta. Sitä lapsillenikin eniten soisin, että löytäisivät oman omituisen unelmansa, olipa se mikä tahansa, ja jonka voisi toteuttaa tekemällä siitä ammatin. Oman vahvuuden ja sen vahvuuden löytämisen uskomattoman riemun.

    Kyllä. Tunnustan, että oman unelman toteuttaminen on tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa täysin, vain ja ainoastaan, itsekästä. Monilla tässä maailmassa ei ole varaa edes peruskouluun, saati ammatilliseen koulutukseen. Mutta toisaalta sen mitä tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa on lahjaksi saanut, se pitäisi kuitenkin käyttää edes jollakin tavalla hyvin. Ei olisi sekään oikein, että jättää tietyllä tavalla elämä elämättä, taipumukset käyttämättä ja pysyä entisessä lestissään tietäen, että muutakin olisi voinut elämällään tehdä ja toisinkin valita, jos olisi ollut uskallusta muutokseen ja riskinottoon. Niinpä jotenkin ajattelen asian niin, että vaikka unelman toetuttaminen on globaalisti ajatellen erittäinkin itsekästä, on se jotenkin kuitenkin ihmisen luontoon sisälle koodattu asia, että ihminen kaipaa tehdä työtä taipumustensa mukaisesti. Että on jotain mitä voi sanoa omaksi, minulle sopivaksi. Niin paljon tähän maailmaan mahtuu synkkää ja surullista ja rumaakin. Ja josko olen onnellinen saadessani tehdä töitä käsilläni, niin Ehkä siitä ajan tullen on iloa muillekin ympärillä eläville, ken tietää.

    Minulle aiemmat 20 vuotta opiskelua ja edellistä työelämää eivät ole olleet hukkaan heitettyä aikaa. Ne ovat olleet yhtä lailla minun elämääni, jotka ovat lapsuuden ja nuoruuden vaikutusten lisäksi muovanneet minusta sen kuka olen ja sen milliasta elämänhistoriaa kannan mukanani. Yksikään päivä ei ole ollut turha, ei sen riemut eikä varsinkaan sen vaikeudet. Ja ehkä juuri ne vaikeudet on muovanneet minua kaikista eniten. Se mikä lisää elämään tavalla tai toisella kokemusta, ei ole koskaan turhaa. Ja lopulta ne kaikki ovat muovanneet sisäistä maailmaa sellaiseksi, että kun aika oli kypsä, oli uuden suunnanmuutoksen aika ja rohkeus sen muutoksen tekemiseen. Miten ne vuodet voisivatkaan siis olla turhia. Eivät niin sitten millään.

    Vaikka tämä umpihanki on vielä puolivälissä ja matkaa on vielä toinen mokoma taisteltavaksi, niin kyllä tämän vuoden ansiosta on jo usko siihen, että taikina-ala on se millä viihdyn ja että tällä alalla tulen myös pärjäämään. Innostus siihen ei ole ollut vain alun huumaa, vaan Wau-factor lähtee siitä, kun näkee lapsuudesta itselle tutut taipumuksensa todellisessa käytössä. Tää on mun juttu. Todella. Se on se innostuksen kantava voima.

    T. ML


  3. Rusakko ja Wiinerinpaistajan yölenkki

    kesäkuu 23, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Taas on viikko pulkassa ja juhannus tulossa 😉 Ensi viikolla pamahtaa mittariin 10:nen kuukauden tolpanpää työssäoppimista TOPaikassa. Välillä on aika vaikea muistaa, että olen siellä vain opiskelemassa ja vain harjoittelijana 😉 Työ kun ei ole sen kevyempää kuin muillakaan ja vaatimustasokin on sama kuin ihka oikeilla työntekijöillä. Töitä tehdään siinä missä muutkin. Onhan se kymmenen kuukautta jo melko pitkä aika työtiimiin kiinni-hitsautumisen kannalta. Vaikka toisaalta kauhean nopeasti aika on mennyt. Tuntuu, että vastahan minä aloitin. Ja edelleen ihmettelen joka päivä miten ihmeessä saan olla täällä. Miten ihmeessä olen tänne ylipäätään päässyt. Mutta niinpä täällä ollaan, vaikken sitä vieläkään tajua miksi. Kyllä ammatillisesti on todellinen kunnia työskennellä tuollaisten kondiittorimestarien alaisena. Kunnia saada olla mukana tällaisessa lahjakkaassa tiimissä ja olla heidän opissaan. Äärettömän taitavaa ja innovatiivista sakkia.

    Kyllähän tällaisessa mukana olo on haastavaa monella tavalla ja niistää itseltäkin duracel-pattereista tehoja. Niistä paristoista pitää pitää huoli, ettei meno sippaa. Kuntoa on siis jokseenkin pakko pitää yllä jollain tavalla. Homma vaan ei toimi ilman sitä. Tulee nuukahtanut olo, jos juoksemisen lopettaa. Blogin raapustelu ja säännöllinen itsetitiltys pitää huolen sisäisestä motivaatiosta. Muistuttaa itseä siitä lapsuuden unelmasta miksi opiskelen ja miksi edelleen jatkan. Blogin näkyvyys muille auttaa myös siihen, ettei ihan helpolla kehtaa lopettaa opintoja keskenkään, vaikka välillä todella menee rankimman kautta 😉 Työkunnosta on pidettävä huoli sitten taas toisella tapaa. Juoksemista älä lopeta. Perheelliselle ainoa aika käydä lenkillä on ennen töihin menoa. Vaikka sitten olisi yö. Ja kyllähän wiinerinpaistajan yötyötunnit vaativat juoksulenkille mielivältä jossain määrin ainakin jonkinsorttista itsekuria. Aina ei ne ensimmäisen askeleet klo 02:30 tai 03:00 lähde ihan joka aamu täysin kitkattomasti. Kovinkaan montaa kertaa ei tarvi kuitenkaan siirtää kinttua toisen eteen, kun hymy alkaa jo levitä kasvoille. On nimittäin niin, että kevyen raikas aamu-öinen tuulevire on mitä lempein herättäjä, varsinkin kun ilman täyttää sateen jälkeinen raikkaus ja kukkien tuoksu. Mutta niin se vaan on, että fyysisen nopeatahtisen työn haasteista ei ex-toimistotyöläinen selviä, ellei kuntoa pidä jotenkin yllä.

    Tänä aamuna viime syksyistä pienempi rusakko oli toljottelemassa tien varressa öistä hiukset pystyssä juoksevaa naisihmistä. Jos ei olisi rusakon suu ollut niin ristissä, niin varmaan olisi hymyillä lotkottanut toljottamisen ohessa. Hiukan koominen näky, kun suoraan sängystä vääntäytyy tienraitille juoksemaan. Juoksijaa joka aamuyö toljottamalla ja koikkelehtimalla tervehtinyt viime syksyinen rusakko katosi mysteerisesti alkutalvesta. Liekö jäänyt raukka auton alle, vai mitä käynyt. Tosin se samainen rusakko kyllä jyrsi meittin omenapuut rungosta ja oksista het alkutavlesta paljaiksi, mutta silti sitä toljotusta joitenkin kierolla tavalla kaipasi. Nyt hylätyn reviirin on löytänyt toinen hieman pienempi jyrsijä, mutta tuttu toljotus on palannut 😉  Kivaa saada seuraa aamulenkille, vai pitäisikö sanoa yölenkille. Yötä kai tuo vielä on, vaikka aamuihmiselle sekin tuntuu enemmänkin varhaiselle aamulle. Ainakin jos on saanut nukuttua. Ja kolmas osuus on sitten huiliminen, duunarin elinehto. Viikonloppuna ei parane olla liian aktiivinen ja vaatia hillittömillä ponnisteluilla kuuta taivaalta, jos mielii palautua fyysisestä työstä edes vähäsen ennen viikon alkua. Ei edes juhannuksena 😉 Unta palloon, luvallista huilimista, kevyttä aktiviteettia ja hyvää ruokaa.

    T. ML


  4. Hello Kitty bikineissä -kakkukoriste

    kesäkuu 19, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Sokerimassasta Hello Kitty -kakkukoriste. Hyvissä ajoin kuivumaan että ehtii maalata elintarvikeväreillä. Tämä kuva plagioitu Hello Kitty hiekkaämpärin kyljestä. Permanenttitussilla muovikelmulle. Sitten kelmun läpi veitsellä painaen tuo muotti.

    Tätä kelmuun piirrettyä mallia apuna käyttäen voi sitten piirtää mustalla elintarvikeväritussilla leivinpaperilla samaisen kuvan käänteisenä, vaikkapa liesituulettimen lasia ja sen valoa apuna käyttäen ja painaa kuvan väärinpäin leivinpaperin välityksellä suoraan sokerimassalevyn päälle. Sitten vaan vahventaa rajat ja värittää eri alueet valmiiksi ja jättää värit kuivumaan.

    Ja tällaisena lähti kuivimaan. Päivä par menee että pääsee maalamaan koristeen valmiiksi.

    Tiistai. Mustalla elintarviketussilla ääriviivat väärinpäin leivinpaperille.

    Käännetän leivinpaperi nurinpäin sokerimassalevylle ja painetaan veitsen tai muotoilutikun avulla vielä kostea elintarvikeväritussin jälki levyyn.

    Jäljennös näkyy himmeästi sokerimassassa.

    Vahvistetaan ääriviivat elintarviketussilla ohuesti.

    Vaalean vihreää väriä: Lehen vihreää pastaväriä ja valkoista tomuväriä. Pisara vettä.

    Ja pinkki sävy: Joulun punaista pastaväriä, valkoista tomuväriä.

    Maalataan ensin vaalet sävyt.

    Ja sitten mustat. Tästä puuttuu vielä valkoiset pallot bikineistä ja rusetista. Ne lisätään vasta kun maalaus muutoin kuivunut kunnolla. Valkoisten pallojen aihiot jo rusetissa. Bikineihin ajattelin kokeilla valkoisia palloja suoraan. Näkee kumminpäin yksityiskohdat sopii paremmin 😉 Mustista ääriviivoista olisi voinut tulla hieman ohuemmat, ohuempi pensseli ensi kerralla.

    T. ML


  5. Wiinerisavottaa ja keltaisia Marsipaaniruusuja

    kesäkuu 18, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Kotona piti lauantaitöiden jälkeen tietysti vielä väsätä näitä 😉 Keltaisia marsipaaniruusuja tietysti. Heti kun vähäsen oli kuuden tunnin työrupeamasta levähtänyt marsipaanikuume iski jälleen. Kjäh. Marsipaani on jotenkin niin mukavaa tavaraa käsitellä ja syödä, että jos ei vaahtismassaa ole valmiina, niin mieluiten kyllä marsipaania käyttää. Lemon Yellow pastavärillä värjättyä Sallisen valkoista marsipaania. Kokoluokka sama kuin pinkeissä marsipaaniruusuissa Kevään kiitoskakuissa. Ei mitään isoja siis, muttei minikokoakaan.

    Nyt on noin niinkuin periaatteessa leipomopuolen harjoittelu menossa. Tosin TOPaikassa ei leipomopuolta varsinaisesti ole, mutta olen päässyt mukaan wiineriprojektiin ja se on upea juttu se. Saa opetella joka päivä paistamaan ja koristelemaan wiinereitä. Ja varmuuden lisäksi nopeuttakin alkaa varmaan tulla lisää, määrät kun ei ole aivan pikkuruisia kumminkaan 😉 Varhaisia aamuyöherätyksiä on nyt sen verran paljon, että blogipäivitykset ovat hieman kaventuneet. Tietää vaan sitä, että enämpi saa tehdä sitä mistä niin tykkää työpuolella, kun ei täällä niin tuhkatiheään näy 😉 Noh, välillä kumminkin että tietää homman jatkuvan.

    Kondiittoripuolen kakkupohja ja Sacher -projekti jatkuu vielä toistaiseksi. Niidenkin väsäämistä tulee kyllä ikävä sitten kun jäävät lomien jälkeen minun vastuulta pois, sniiiiifff. Mutta paljon perusjuttuja on siinäkin oppinut ja hyvä niin. Huikean tyytyväinen jälleen on hän siihenkin projektiin 😉 Monta kertaa kun tulee saman toistoa, siinä oppii yhtä ja toista asiaa miten mikin juttu kannattaa tehdä ja mitä ei ainakaan kannata tehdä. Ja se on oikeastaan kädentaidoissa ainoa varma tapa oppia, tekemällä itse. Ja tekemällä sen tsiljoona kertaa tsiljoona.

    T. ML


  6. 9kk konditoriaharjoittelua

    kesäkuu 3, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä)  Marsipaaniruusuja jälleen 😉 Toissapäivänä porhallettiin taas yhden merkkipaalun ohi. 9kk konditoriaharjoittelua TOPaikassa tuli täyteen. Olo on jotenkin tosi tyytyväinen. Rankanrankkaa ja ihananihanaa on ollut, mutta päivääkään ei vaihtais pois. Se on niinkuin elämä itse. Hyvät ja huonot päivät kuuluu siihen molemmat, hyviä ei olis ilman huonoja. Molempia tarvitaan, muuten elämä ei olisi elämää. Paljon on opittu ja paljon mokattu. Ja kaikesta lopulta noustu ja jatkettu eteenpäin. Worst part is over. Tasaantunut varmemmalle tasolle tekemiset ja osaamiset paljon viime viikkoina. Alkaa osata ja ymmärtää miten toimia ja miten tehdä annetut tehtävät. Kotona tulee edelleen väsättyä koko ajan jotakin pientä. Se kun on sitä ja samaa mitä tekee mieluiten, niin työkseen kuin vapaa-ajalla.

    Kevätjuhla hetki. Niin se on. Kesä jatkuu vähintääkin yhtä paksusti työn merkeissä kuin 9kk harjoittelun aikana. Heinäkuu on taukoa töistä, muutoin TOPaikassa joka arkipäivä. Mielenkiinnolla odottaa tulevaa syksyä ja sitä että saa tietää suunnitellun valmistumisajankohdan. Jo tähän mennessä on mennyt paljon eteenpäin, mutta papereiden saaminen on siitä huolimatta aika iso asia. Siihenhän opinnot byrokraattiselta puolelta tähtäävät, ammattitaitoa kohti harjaannuttavan oppimisprosessin lisäksi. On siinä takuissa harjaamista 😉 mutta sieltä se kädentaito vähitellen paukuttuu selkärankaan.

    T. ML


  7. Tuunattua Tuulomantorttua

    kesäkuu 3, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Perinteinen Tuulomantorttu omilla muunnoksilla tuunattuna. Maidon tilalle tuli laktoositonta kermaa, suklaa päälliseen oikeaa suklaata ja kermaa. Pohjaan aitoa vaniljasokeria + yhden vaniljatangon siemenet. Älyttömän hyvää taikinaa! Resepti tulee myöhemmin.

    Ja pikkuisina suupaloina lähtivät juhliin.

    T. ML


  8. Koiranpentu -täytekakkukuva

    kesäkuu 3, 2011 by Meillä Leivotaan

    (Kuvat päivittämättä) Pikkutytön synttäreille sokerimassa-marsipaani -koriste täytekakkuun. Punaiset ja vaaleanpunaiset osat marsipaania, loput sokerimassaa, pikkusydämet kaupasta saatavia koristenonparelleja. Ihan oma kokeilu, ei mistään muotista tai mallista peräisin.

    T. ML